Voiko kone olla luova? Tämä kysymys ei ole enää vain filosofien akateemista pohdiskelua, vaan se koskettaa suoraan miljoonien taiteilijoiden, kirjailijoiden, muusikoiden ja koodareiden jokapäiväistä elämää ja toimeentuloa. Generatiiviset tekoälymallit, jotka kykenevät sekunneissa luomaan häikäisevän kauniita maalauksia, monimutkaisia sinfonioita, koskettavia runoja tai toimivaa tietokonekoodia, ovat ravistaneet käsitystämme inhimillisen ilmaisun ainutlaatuisuudesta. Mutta kun kone tuottaa jotain ennennäkemätöntä, luoko se todella jotain uutta omasta sisäisestä pakostaan, vai onko kyseessä pelkkä matemaattisesti mallinnettu illuusio?
Tilastollinen sivellin ja todennäköisyyksien estetiikka
Kun tarkastellaan suuria kielimalleja tai kuvageneraattoreita pintaa syvemmältä, huomataan nopeasti, että niiden "luovuus" on pohjimmiltaan pitkälle viedyn tilastotieteen ja todennäköisyyslaskennan tulosta. Kun annat tekoälylle kehotteen (promptin) vaikkapa muodossa: "Maalaa kuva yksinäisestä majakasta myrskyisellä merellä Vincent van Goghin tyyliin", koneessa ei käynnisty emotionaalinen prosessi. Se ei tunne yksinäisyyttä, se ei pelkää meren raivoa, eikä se tiedä, miltä tuntuu menettää mielenterveytensä eteläranskalaisessa pikkukaupungissa, kuten van Gogh aikoinaan tunsi.
Sen sijaan kone käynnistää monimutkaisen matemaattisen prosessin, joka perustuu diffuusiomalleihin tai muuntaja-arkkitehtuuriin (transformer). Se analysoi miljoonia sille syötettyjä kuvia ja niiden tekstivastineita. Kone tietää, mitkä värikombinaatiot, siveltimenvedot ja muodot esiintyvät kaikkein useimmin internetin kuvapankeissa sanan "van Gogh" yhteydessä. Se alkaa muokata satunnaisesta digitaalisesta kohinasta (noise) pikseli pikseliltä kuvaa, joka vastaa matemaattisesti kaikkein parhaiten annettua tekstikuvausta. Kyseessä on hyperkehittynyt, tilastollinen kollaasi, joka on uutettu ihmiskunnan yhteisestä digitaalisesta kulttuuriperinnöstä. Kone ei luo tyhjästä, vaan se järjestelee olemassa olevaa tietoa uudella tavalla.
Tekijänoikeuksien harmaa alue ja historian suurin luvaton lainaus
Tämä teknologinen ihme pitää sisällään syvän eettisen ja juridisen ristiriidan. Jotta generatiivinen tekoäly oppisi luomaan taidetta tai tekstiä, sen koulutusmateriaaliksi on pitänyt haravoida lähes koko julkinen internet. Tähän massiiviseen datapakettiin kuuluu miljoonien elävien ja työstään riippuvaisten taiteilijoiden, valokuvaajien, toimittajien ja kirjailijoiden tekijänoikeuksilla suojattu elämäntyö.
Monet luovan alan ammattilaiset kokevat tulleensa historian suurimman ja hienovaraisimman varkauden uhreiksi. Heidän teoksiaan on käytetty kaupallisten tekoälytuotteiden rakennusaineena ilman heidän lupaa, ilman viittausta alkuperäiseen tekijään ja ennen kaikkea ilman minkäänlaista taloudellista korvausta. Mikä ironisinta, nämä samat tekoälytyökalut pystyvät nyt tuottamaan sekunneissa samantyylistä materiaalia, millä alkuperäiset taiteilijat yrittävät elättää itsensä, mikä luo suoraa ja usein epäreilua kilpailua markkinoille.
Toisaalta tekoäly-yhtiöt ja puolustusasianajajat vetoavat niin sanottuun "fair use" -periaatteeseen (kohtuullinen käyttö) tai tekstitiedon louhintaan (text and data mining). He argumentoivat, että tekoäly ei kopioi suoraan kuvia tai tekstejä tietokantaansa, vaan se vain opiskelee niitä samalla tavalla kuin ihmistaiteilija tekee käydessään museossa tai lukiessaan kirjoja. Jokainen taiteilija imee itseensä vaikutteita ympäristöstään, opiskelee menneisyyden mestareita ja yhdistelee näitä vaikutteita omaan ilmaisuunsa. Missä kulkee raja inhimillisen inspiraation ja konemaisen, teollisen mittakaavan plagioinnin välillä? Tämän kysymyksen ratkaiseminen tuomioistuimissa ympäri maailman tulee määrittelemään kulttuurin taloudellisen perustan seuraavien vuosikymmenien ajaksi.
Stokastinen papukaija vai uusi renessanssin työkalu?
Kriitikot, kuten tunnettu kielitieteilijä Noam Chomsky, ovat kutsuneet suuria kielimalleja "stokastisiksi papukaijoiksi". Termi viittaa siihen, että kone vain toistaa ja yhdistelee oppimiaan sanoja ja fraaseja ilman, että sillä on mitään todellista käsitystä tai ymmärrystä sanojen takana olevasta todellisuudesta. Kun tekoäly kirjoittaa esseen vapaudesta, se ei ymmärrä vapauden käsitettä; se vain tietää, mitkä sanat useimmiten seuraavat toisiaan, kun aiheena on vapaus.
Mutta onko tämä koko totuus? Monien mielestä tekoälyä ei pitäisi verrata ihmistaiteilijaan, vaan pikemminkin uudenlaiseen, vallankumoukselliseen työkaluun – samalla tavalla kuin valokuvauskone oli 1800-luvulla. Kun valokuvaus keksittiin, monet maalarit pelkäsivät sen tuhoavan taiteen, koska kone pystyi tallentamaan todellisuuden täydellisesti sekunneissa. Todellisuudessa valokuvaus vapautti maalaustaiteen realismista ja synnytti impressionismin, kubismin ja modernin taiteen.
Generatiivinen tekoäly voi toimia samalla tavalla ihmisen luovuuden laajentajana. Se voi poistaa luovan työn alkukankeuden – tyhjän paperin kammon. Kirjailija voi pallotella juoni-ideoita tekoälyn kanssa, graafikko voi luoda kymmeniä luonnoksia hetkessä löytääkseen oikean suunnan, ja säveltäjä voi testata erilaisia soitinnuksia sekunneissa. Tässä skenaariossa luovuus ei katoa, vaan sen painopiste siirtyy: teknisestä suorittamisesta (kuten siveltimen vedoista tai koodirivin kirjoittamisesta) tulee vähemmän tärkeää, ja kuratointi, ideointi, konseptualisointi sekä eettinen ja esteettinen maku nousevat uuteen arvoon.